Kodista kotiin
Moikka!
Pari kuukautta sitten lähdin mun Irlannin kodista takaisin kotiin, tänne koto-Suomeen. Tämä päivä oli kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa ja koko päivä oli aika raskas. Tiesin, että kun jätän Collinamuckin se ei koskaan tule enää olemaan samanlaista, vaikka aionkin tulla takaisin. Täältä Suomesta lähtiessäni taas tiesin, että tähän elämään tulen vielä palaamaan, kaikki odottaa mua täällä. Lähteminen siis oli suorastaan tuskaista ja tosi vaikeaa. Itkemiseltä ei vältytty ja aamulla jo aloitettiin parin hassun tunnin yöunien jälkeen. Aamupalaa emme pystyneet syömään, vähän teetä ja pian pienten lahjojemme jälkeen perheelle, ajettiin kohti Galwayn bussiasemaa. Sanoimme siellä heipat vielä hostäidilleni, sillä hostisäni täytyi lähteä lehmämarkettiin myymään lehmiä ja sisaruksilla oli hääkiireitä. Bussiasemalle tuli myös Leni ja Cassandre sanomaan meille heipat, joka oli ihanaa. Vaikka olinkin tosi surullinen, että mun piti lähteä, samalla aito innostus alkoi kuplia. Tiesin, että tänään on se päivä, jolloin mä nään mun oman perheeni melkein vuoden jälkeen, oman kodin ja Suomen. Olin samalla aikaa niin innoissani ja kaikki tuntui ihan epätodelliselta. Mä olin menossa kotiin. Kaikki oli niin jännittävää ja hämmentävää samaan aikaan!
Saavuttiin Dublinin lentokentälle Noran kanssa, jossa Nora tapasi äitinsä ja mä & Saina suunnattiin kohti lentokonetta. Noran hyvästeleminen oli myös vaikeeta, koska meistä oli tän yhdeksän kuukauden aikana tullut kuin melkeimpä siskokset. Koneessa luin kirjeitä, joita Nora, Leni ja Cassandre oli mulle kirjoittanut ja pian saavuttiinkin Helsinkiin. Siinä lentokoneen kaartaessa maahan, olin aivan niin innoissani kuin ihminen voi enää olla. Mun perhe oli jo aivan kulma takana! Nopeesti mun suurtakin suuremmat matkatavarat messiin ja pian näinkin jo perheen. Hetki oli niin ihana mutta samalla niin epätodellinen. En voinut uskoa, että he olivat siinä ja mä olin Suomessa. Kaikki oli aika hämmentävää mutta samalla ihanaa. Mä olin kotona!
Suomeen tultuani, musta tuntuu että mulle tuli pieni kulttuurishokki. Isompi jopa kuin Irlannissa. Maisema oli niin erilaisen näköinen ja jotenkin tämä suomalaisuus oikein tuli kunnolla. Kaduilla vastaantulijat eivät enää moikannetkaan ja välillä kaikki oli niin hiljaista. Englanninkielisiä sanoja tuli suomen väliin ja jotkut sanat kääntyi hassusti, sanoin mm. koko ajan "tehdä hauskaa". Oli tosi hämmentävää kaikki. Jotenkin olin ajatellut, että kaikki olisi Suomessa samanlaista mutta eihän se tientenkään ollut, koska mun ajatukset koko Suomesta oli muuttuneet. Kaikki olikin vähän uudentuntuista, vaikka olinkin tullut kotiin.
Näin parin kuukauden jälkeen kaikki tuntuu taas jo normaalilta ja on ollut aivan ihanaa olla yhdessä perheen ja kavereiden kanssa. Mulla on tosi onnellinen ja kiitollinen olo kaikesta. Samalla mulla on pieni kaipuu Irlantiin mutta senkin kanssa pitää oppia elämään. Mietin mitäköhän perheeni mahtaa tehdä parasta aikaa ja joko turvetta aloitetaan kaivamaan maasta. Pikkujutut muistuttaa Irlantia täällä kotonakin, jotka saa kivat muistot mieleen.
Pari kuukautta sitten lähdin mun Irlannin kodista takaisin kotiin, tänne koto-Suomeen. Tämä päivä oli kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa ja koko päivä oli aika raskas. Tiesin, että kun jätän Collinamuckin se ei koskaan tule enää olemaan samanlaista, vaikka aionkin tulla takaisin. Täältä Suomesta lähtiessäni taas tiesin, että tähän elämään tulen vielä palaamaan, kaikki odottaa mua täällä. Lähteminen siis oli suorastaan tuskaista ja tosi vaikeaa. Itkemiseltä ei vältytty ja aamulla jo aloitettiin parin hassun tunnin yöunien jälkeen. Aamupalaa emme pystyneet syömään, vähän teetä ja pian pienten lahjojemme jälkeen perheelle, ajettiin kohti Galwayn bussiasemaa. Sanoimme siellä heipat vielä hostäidilleni, sillä hostisäni täytyi lähteä lehmämarkettiin myymään lehmiä ja sisaruksilla oli hääkiireitä. Bussiasemalle tuli myös Leni ja Cassandre sanomaan meille heipat, joka oli ihanaa. Vaikka olinkin tosi surullinen, että mun piti lähteä, samalla aito innostus alkoi kuplia. Tiesin, että tänään on se päivä, jolloin mä nään mun oman perheeni melkein vuoden jälkeen, oman kodin ja Suomen. Olin samalla aikaa niin innoissani ja kaikki tuntui ihan epätodelliselta. Mä olin menossa kotiin. Kaikki oli niin jännittävää ja hämmentävää samaan aikaan!
Saavuttiin Dublinin lentokentälle Noran kanssa, jossa Nora tapasi äitinsä ja mä & Saina suunnattiin kohti lentokonetta. Noran hyvästeleminen oli myös vaikeeta, koska meistä oli tän yhdeksän kuukauden aikana tullut kuin melkeimpä siskokset. Koneessa luin kirjeitä, joita Nora, Leni ja Cassandre oli mulle kirjoittanut ja pian saavuttiinkin Helsinkiin. Siinä lentokoneen kaartaessa maahan, olin aivan niin innoissani kuin ihminen voi enää olla. Mun perhe oli jo aivan kulma takana! Nopeesti mun suurtakin suuremmat matkatavarat messiin ja pian näinkin jo perheen. Hetki oli niin ihana mutta samalla niin epätodellinen. En voinut uskoa, että he olivat siinä ja mä olin Suomessa. Kaikki oli aika hämmentävää mutta samalla ihanaa. Mä olin kotona!
Suomeen tultuani, musta tuntuu että mulle tuli pieni kulttuurishokki. Isompi jopa kuin Irlannissa. Maisema oli niin erilaisen näköinen ja jotenkin tämä suomalaisuus oikein tuli kunnolla. Kaduilla vastaantulijat eivät enää moikannetkaan ja välillä kaikki oli niin hiljaista. Englanninkielisiä sanoja tuli suomen väliin ja jotkut sanat kääntyi hassusti, sanoin mm. koko ajan "tehdä hauskaa". Oli tosi hämmentävää kaikki. Jotenkin olin ajatellut, että kaikki olisi Suomessa samanlaista mutta eihän se tientenkään ollut, koska mun ajatukset koko Suomesta oli muuttuneet. Kaikki olikin vähän uudentuntuista, vaikka olinkin tullut kotiin.
Näin parin kuukauden jälkeen kaikki tuntuu taas jo normaalilta ja on ollut aivan ihanaa olla yhdessä perheen ja kavereiden kanssa. Mulla on tosi onnellinen ja kiitollinen olo kaikesta. Samalla mulla on pieni kaipuu Irlantiin mutta senkin kanssa pitää oppia elämään. Mietin mitäköhän perheeni mahtaa tehdä parasta aikaa ja joko turvetta aloitetaan kaivamaan maasta. Pikkujutut muistuttaa Irlantia täällä kotonakin, jotka saa kivat muistot mieleen.
"Noh, millasta se sitten oli?"
Tää on se kysymys, jonka oon saanut kuulla monta kertaa kotiin palattuani. Kysymyksen luulisi olevan tosi helppo nakki mut itseasiassa se onkin aika kinkkinen. Jotenkin sitä vuotta on tosi vaikeeta tiivistää tai pukea sanoiksi. Se veisi tunnin tai ehkä kaks. Siinä on niin paljon mitä kertoa ja mä rakastankin puhua Irlannista mut se on vaan vaikeeta kuvailla sitä kokemusta. Se oli tosi hieno vuosi, joka kasvatti muo rohkeammaksi ja varmemmaksi siitä ujosta tyypistä, se opetti muo arvostamaan ihan uudella lailla Suomea, perhettä, ystäviä ja jopa mun koulua. Se vuos oli loppujen lopuks aika raskaskin, sopeutumisen, kielen ja kulttuurin ymmärtämisen kannalta. Mut hienointa on must ehkä just se, et vaiks muo pelotti ihan hirveesti mennä ni mä tein sen -kiitos mun tukijoukkoina ollut perhe ja kaverit!
Tämä taisi olla tän blogin viimeisin postaus, kiitos kaikille ketkä jaksoitte seurata mun vuotta täällä :). Haluun vielä sanoa kaikille, että menkää rohkeasti jopa niihin itseä pelottaviin juttuihin mukaan, meinaan joskus niistäkin voi tulla jotain huikeeta ja sen jälkeen oot taas vähän vahvempi ja muuttuneempi ihminen!:)
Kommentit
Lähetä kommentti